Kaiken alku

Hei päädyin kirjoittamaan omasta elämästä ja siihen liittyvästä masennuksesta. Toivon tästä olevan apua jolleikkin, tai ainakin auttamaan ymmärtämään miten syvälle masennus voi ihmisen viedä mukanaan.

Olen itse 25vuotias ulospäin normaali työssä käyvä mies. Uskon tätä kirjoittaessa, että kukaan työkavereista, siskoistani, vanhenmista tai kavereista osaa arvata, mitä elämäni oikeasti on. Tai vääryys ehkä on sanoa, ettei kukaan... Vielä pari kuukautta sitten, yksi henkilö kaikesta tiesi ja tuki minua, mutta nyt hänetkin olen saanut uskomaan, että kaikki on hyvin. Tässä omalla kohdallani suurin ongelma, kun en osaa apua hakea omaan masennukseeni, ja peitän kaiken pahan olon taidolla, kun olen töissä tai muuten ihmisten kanssa tekemisissä. Helvettihän pääsee valloilleen, kun itsekseen on. Se miten pääni on saanut minut uskomaan, että missään ei ole järkeä, ei ole enää tervettä ajattelua. Uskon, että saisin apua yhdellä puhelin soitolla samaiselta ystävältä, jonka kanssa olen päätäni selvittänyt aikaisemmin, mutta en halua häntä enää vaivata omilla asioilla, koska tiedän hänen omat kiireensä. Siihen soppaan hän ei tarvi enää minun ongelmia kaiken päälle...

Se mistä kaikki on alkunsa saanut on hyvä kysymys. Koitan kuitenki palata ajassa taaksepäin ja muistella, mikä saa ihmisen masentumaan. Ehkä moni hakee syytä lapsuudesta ja sen traumoista? Ei minä en usko, että omalla kohdalla on kyse siitä. Sain syntyä rakastavaan perheeseen toisena lapsena, ja myöhemmin sain vielä toisen siskon. Kotona meillä meni kaikki hyvin tai ainakin niin hyvin, etten syytä osaa sieltä löytää. Entäpä koulu? Ei en usko, että ala-asteen osalta mitään ongelmia oli, pääsin ala-asteelta hyvillä arvosanoilla siirtymään ja yläasteella sama meno jatkui. Mutta siellä myös ongelmat alkoivat, mukaan tuli koulukiusaus. Omalla osalla tiedän, että olin ehkä maailman helpoin kiusattava, se että olet pieni ja muutenkin ujo, antaa muilla ns. koville pojille täydellisen kohteen... Kiusaaminen oli lähinnä fyysistä, kenen mielestä se oli hauskaa heitellä toista puskoihin, tai kukapa ei nyt tykkäisi lumipesuista? Olisiko itse kannattanut tehdä asialle jotain? Jälkikäteen voin sanoa, että pienillä teoilla olisi saattanut olla suurta vaikutusta nykyisin, mutta en osannut varautua mihin kaikki johtaa. Yläaste kuitenkin tuli ja meni, oli edessä ammattikoulu. Siellä kiusaaminen käytännössä loppui, mutta olihan kuitenkin yläasteen arvet syöpyneet syvälle. Ekan kerran ammattikoulun aikana päädyin miettimään jospa lopettaisin elämäni. Ajatus tuli itselleni aivan yllätyksenä, en tiedä mistä, mutta se miten kaikki tapahtui on syöpynyt sisälleni. Ei en ollut sillon omasta mielestä läheskään valmis.

Jatkossa tulen kertomaan miten tapahtumat on sen jälkeen ajautunut niin syvälle, että välillä miettii onko muuta mahdollisuutta olemassa.