Oma identiteetti?

Millainen voi olla syvästi masentuneen identiteetti? Tämän selvittäminen auttaisi varmasti monia pääsemään eteenpäin. Mikä onkaan ihmisen paikka tässä maailmassa? Miten päästä eteenpäin, vaikka kaikki tuntuvat menevän vain lopullisesti kohti itsemurhaa? Näitä asioita olen monet yöt miettinyt, ratkaisuna tähän asti on löytynyt usko kääntää kaikki paremmaksi. Se miten se onnistuu, on taas se vaikein osuus. Pään sisällä ääni käskee lopettamaan kärsimyksen ja karkaamaan lopullisesti tästä maailmasta. Onko sekään lopulta ratkaisu mihinkään? Joillekkin se on ainoa tapa ja helpoin, ainakin omasta mielestä, vaikkei sitä moni muu tule ikinä ymmärtämään.

Se miten onnellinen voisin olla, kun itseltä löytyy kuitenki upea työpaikka, ystäviä, siskot ja heidän lapset, myöskin vanhemmat, jotka on kaiken meidän eteen tehnyt aikoinaan. Vaikka omat välini isään ovat tällä hetkellä mitä ovat, en voisi hänellekkään ikinä pahaa toivoa. Mutta miksen siltikään osaa olla onnellinen? Ovatko arvet jääneet niin syvälle, ettei ne ikinä tule parantumaan? Se miten on onnistuin itse aikoinaan myös pilamaan monta lupaavaa asiaa painavat mieltä, kaiken muun lisäksi. Joten sillon on vaikea löytää sitä elämän iloa, kun joutuu yksin olemaan kotona. Se miten joskus ennen osasi upottaa murheet viinalla, on tätä nykyään täysin mahdotonta, miksi sitä koittaisi pakoilla todellisuutta sekoittamalla päänsä, jollain muulla kuin omilla ajatuksillaan. Sen myös olen oppinut, ettei raha tosiaankaan takaa onnellisuutta. Eli mistä ammentaisi voiman eteenpäin menolle ja jaksaisi taistella omia ajatuksia vastaan?

Kysymyksiä ja pakkomielle

Se miten elämäni on jatkunut kaiken koulussa kokemani jälkeen, on omalla tavallaan sairasta, mutta ei kaikkea kuitenkaan voi laittaa pelkän kiusaamisen piikkiin. Kuitenkin tuntee olevansa liiankin kiltti ja hyvä uskoinen tähän maailmaan... Ja maailmassa riittää ihmisiä, jotka osaavat käyttää tämmöisiä ihmisiä hyväkseen, sitä tietämättään tai täysin tietoisesti. Välillä herää vain kysymyksiä mieleen. Miksei ole tiettyjä asioita osannut lopettaa jo heti alkuunsa? Onko ei sanan käyttö niin vaikeaa? Miksi haluaa uskoa toisen sanoihin, vaikka tietää ettei ne ole totta?

Mikä minut lopulta ajoi näin syvälle, on hankala selittää. Mutta jos epäonnistumisesta ylitse pääseminen vaatii useita kymmeniä onnistumisia, niin tasapainoa on hankala silloin löytää. Ehkäpä pahan olon tunteminen on vaan niin paljon helpompaa, kuin onnellisuuden. Mutte miten se on mahdollista, että kykenee esittämään ulospäin onnellista, vaikka sisältä sattuu. Sen taidon käytöstä on tullut minulle pakkomielle, vaikka kotona olisi pari tuntia ennen ulos lähtemistä tullut itkettyä ja mietittyä elämän tarkoitusta, niin kavereiden kanssa osaa olla yleensä porukan iloisin. Vaikka nukkumaan menosta ei tulisi viikolla ennen töitä mitään, niin silti jaksaa aina hymyillä ja olla mukava jokaiselle. Olisiko kaikki helpompaa, jos näyttäisi kaikille mitä elämäni oikeasti on? Minun kohdalla se on kuitenkin täysin mahdotonta, uskon ettei monikaan suostuisi uskomaan sitä todeksi tai vähintääkin pitäisi huomion hakuisena. Muistan erään keskustelun työkaverin kanssa: -Miten voit olla aina noin iloinen? -Mitä jos en oikeasti ole? -Siinä tapauksessa olet vähintäänkin hullu! Sen kuuleminen oli omalaatuista, jonka jälkeen koittaa esittää vieläkin iloisempaa töissä, mutta myös taas kotona kaikki kääntyi vaan pahemmaksi. Monet saattavat miettiä, miksen osaa hakea apua ongelmiini? Viha jonka tuntee itseään kohtaan ei anna vaan sille mahdollisuutta, jos on pakkomielle esittää ulospäin iloista, niin miten se myöskään olisi mahdollista istua alas juttelemaan omista heikkouksistaan...

Kaiken alku

Hei päädyin kirjoittamaan omasta elämästä ja siihen liittyvästä masennuksesta. Toivon tästä olevan apua jolleikkin, tai ainakin auttamaan ymmärtämään miten syvälle masennus voi ihmisen viedä mukanaan.

Olen itse 25vuotias ulospäin normaali työssä käyvä mies. Uskon tätä kirjoittaessa, että kukaan työkavereista, siskoistani, vanhenmista tai kavereista osaa arvata, mitä elämäni oikeasti on. Tai vääryys ehkä on sanoa, ettei kukaan... Vielä pari kuukautta sitten, yksi henkilö kaikesta tiesi ja tuki minua, mutta nyt hänetkin olen saanut uskomaan, että kaikki on hyvin. Tässä omalla kohdallani suurin ongelma, kun en osaa apua hakea omaan masennukseeni, ja peitän kaiken pahan olon taidolla, kun olen töissä tai muuten ihmisten kanssa tekemisissä. Helvettihän pääsee valloilleen, kun itsekseen on. Se miten pääni on saanut minut uskomaan, että missään ei ole järkeä, ei ole enää tervettä ajattelua. Uskon, että saisin apua yhdellä puhelin soitolla samaiselta ystävältä, jonka kanssa olen päätäni selvittänyt aikaisemmin, mutta en halua häntä enää vaivata omilla asioilla, koska tiedän hänen omat kiireensä. Siihen soppaan hän ei tarvi enää minun ongelmia kaiken päälle...

Se mistä kaikki on alkunsa saanut on hyvä kysymys. Koitan kuitenki palata ajassa taaksepäin ja muistella, mikä saa ihmisen masentumaan. Ehkä moni hakee syytä lapsuudesta ja sen traumoista? Ei minä en usko, että omalla kohdalla on kyse siitä. Sain syntyä rakastavaan perheeseen toisena lapsena, ja myöhemmin sain vielä toisen siskon. Kotona meillä meni kaikki hyvin tai ainakin niin hyvin, etten syytä osaa sieltä löytää. Entäpä koulu? Ei en usko, että ala-asteen osalta mitään ongelmia oli, pääsin ala-asteelta hyvillä arvosanoilla siirtymään ja yläasteella sama meno jatkui. Mutta siellä myös ongelmat alkoivat, mukaan tuli koulukiusaus. Omalla osalla tiedän, että olin ehkä maailman helpoin kiusattava, se että olet pieni ja muutenkin ujo, antaa muilla ns. koville pojille täydellisen kohteen... Kiusaaminen oli lähinnä fyysistä, kenen mielestä se oli hauskaa heitellä toista puskoihin, tai kukapa ei nyt tykkäisi lumipesuista? Olisiko itse kannattanut tehdä asialle jotain? Jälkikäteen voin sanoa, että pienillä teoilla olisi saattanut olla suurta vaikutusta nykyisin, mutta en osannut varautua mihin kaikki johtaa. Yläaste kuitenkin tuli ja meni, oli edessä ammattikoulu. Siellä kiusaaminen käytännössä loppui, mutta olihan kuitenkin yläasteen arvet syöpyneet syvälle. Ekan kerran ammattikoulun aikana päädyin miettimään jospa lopettaisin elämäni. Ajatus tuli itselleni aivan yllätyksenä, en tiedä mistä, mutta se miten kaikki tapahtui on syöpynyt sisälleni. Ei en ollut sillon omasta mielestä läheskään valmis.

Jatkossa tulen kertomaan miten tapahtumat on sen jälkeen ajautunut niin syvälle, että välillä miettii onko muuta mahdollisuutta olemassa.